torstai 5. toukokuuta 2011

Lusikan tekoa ja koskikalastusta

Innostuin uistimien valmistamisesta jokunen vuosi sitten. Arvelen, että olen tehnyt erilaisia uisimia, lusikoita, vaappuja, liitsejä, lippoja, poppereita ja ties mitä, satoja, ehkä 300-500 kappaletta. Innostus ei ole laantunut, päinvastoin. Välillä on ollut hiljaisempiakin aikoja, kuukausiakin, mutta taas mennään..

Tekemistäni uistimista suurin osa on omassa käytössäni, noin neljäsosan olen myynyt tai vaihtanut ja muutama kymmenen on jossain kosken pohjassa kivien välissä tai uppotukissa.

Uistimien valmistaminen ei vaadi suuriakaan panostuksia. Alla oleva kuva sen todistaa.


No tarvii tietty muutakin, mutta nuo värkit ovat välttämättömät. Ovat muuten alkuperäiset. Pari putkenpätkää, vasara ja koverreuttu puunpalanen. Lisäksi tarvitaan vaikka mitä. mm. viila, akkuporakone, poranteriä, lakkaa, hilettä, maalia ja kynäruisku. Spraykin käy alkuun ihan hyvin, mutta nälkä kasvaa helposti syödessä.

Innostuin tässä muutama päivä sitten taas askartelemaan.


Maalattuja ja/tai teipattuja Häjyy-lusikoita.
Alla lisää kuvia ja pohdintaa muutamista eri värityksistä.


Uusi kokeiluväritys. Violetti, hopealla teippauksella. Violetti on ollut etenkin talvi- ja kevätaikaan taimenten herkkuväri numero 1.


Perinteinen väri Pu-Mu kultahileellä. Tuli ihan tyylikkään näkönen.
Ainakin ite tykkään. Kalojen mielipidettä en vielä tiedä.


Tuli maalailtua joku ihme väri. Or-Mu, pilkutettuna ja hiletettynä. Toimii...


Jokaisen miehen ja etenkin kalamiehen sisällä asuu herkkä prinsessa joka pyrkii tulemaan ulos jossain muodossa. Kohdallani ulostulo tapahtui uistimen väreissä. Tätä samaa väritystä piti maalailla lisää, sillä se toimii. Yksi kalakaverini huomasi kyseisen värin toimivaksi, eräällä koskireissullamme. Erittäin hyvä väritys talvisella koskella.


Toissapäivänä oli polte taas sitä luokkaa, että oli pakko lähteä testailemaan uusia värejä. Ekaa kertaa tänä vuonna lähdin vasta iltapäivällä, talvella kun ei ole muita mahiksia kuin aamulla, ku tuloo pimiä nii aikaasi.

Vajaa kolmisen tuntia sain piiskata koskea ilman minkäänlaista kontaktia tai havaintoa kaloista. Koska kalastustyyliini kuuluu ronkkia uistimilla koskien pohjat ja etenkin hyväksi todetut kohdat, olin taas kahta Häjyytä köyhempi. Koukut kun jäävät kivenkoloihin sopivasti, niin ei mitään mahiksia saada irti. Ei vaikka käyttäisi siimana teräsvaijeria. Vastakkaiselle suunnalle kiertämäänkään, kun ei aina pääse. No se on taas semmosta.

Heittelin moneen otteeseen yhteen monttuun koskenniskalla. Heti koskelle tullessani sekä iltapäivän mittaan. Ei mitään, ei yhtään mitään

Hei, mikä toi oli. Ihan kuin joku morsettaisi siimaani pitkin. Oliskohan se, eeeei kuitenkaan. Pysäytin taas jo ennalta hitaan kelaukseni ja annoin uistimen leijailla.. KIINNI!

Ja vastuksesta päätellen, nyt en ollutkaan tekemisissä minkään pikkusintin kanssa. Vapa oli aivan solmussa ja jarru huusi, oikeesti, ilma lapin lisää. Arvelin kalan olevan ennätykseni, ehkä reilusti yli kaksi kiloinen. Taistelu ja väsytys jatkui.

Vapautin haavini selästä, joka oli kiinni pyykkipojalla takin niskaosassa. Vois varmaan joskus sijottaan oikein magneettiversioonkin. Ei voi olla totta onko se salarakkkaani, herra koskihauki, näyttää niin tummalta.

Viimein kala alkoi väsähtämään ja sain kuin sainkin haavittua sen. Olihan se taimen! Mutta miten ihmeessä noin pienessä tanessa voi olla noin paljon virtaa? Onkohan tämä edes mitallinen. Oli se. 43cm ja pikkusen reilu kilo painoa. En ole muistaakseni milloinkaan saanut noin oudon väristä taimenta. Talvikkohan se oli, joka sinänsä on outoa tähän aikaan vuodesta, vatsa oli lähes oranssi ja pilkut tosi voimakkaan punaset.

Uusi ottiväri ja kala olivat miltei saman värisiä.



Pyysin jotain nuorta perhostelijaa ottamaan kamerallani kuvan ja korostin että haluan kalapaikan pysyvän salassa, tämmönen perus kateellinen kalamies kun olen.