lauantai 28. syyskuuta 2013

Kesälomareissu lappiin osa 2 Hiihtokilpailumehua Ametistikaivoksella

Aamupalan jälkeen pakkauduimme sitruunaan ja lähdimme ajelemaan kohti Sodankylää. Tähänastinen reissumme löytyy täältä osa 1. Roista pyssykylään oli navigaattorin mukaan noin 120km. En oikein tiedä miksi puhuimme kokoajan Sodankylästä, eihän se ollut määränpäämme. Tai tavallaan oli, mutta sitä ei vaan meinaa aina käsittää noita Pohjois-Suomen etäisyyksiä. Päämäärämme Sodankylän Tankavaara sijaitsee lähes sata kilsaa Sodankylästä pohjoiseen.

Olin tosiaan ennen reissua kuuklaillut reittiämme ja kaikenlaisia mielenkiintoisia kohteita sen varrrella. Mietittiin matkalla, että käydäänkö tsekkaamassa Lampivaaran Ametistikaivos, vai ei. Katteltiin, että siellä käynti tekisi vain 30 kilsan lenkin. Mennäkö vai ei? No, jostain syystä päätettiin mennä. Se kannatti, kokemus oli hieno.

Käännyimme nelostieltä Pyhä-Luoston tielle. Navigaattori kertoi, että matkaa olisi viitisentoista kilsaa. Jokusen kilometrin jälkeen eteen avautui vihdoin ja viimein LAPPI! Juurikin sellainen, millaiseksi olemme Lapin käsittäneet. Kuvat puhukoon puolestaan.





Ennen kaivosta vastaan tuli moottoripyöräilijä, joka räpsytteli pitkiä valoja. Oiskohan poro? Olihan se.

Poro-Reindeer.
Ajettiin auto parkkiin ja tutkailtiin opastaulua. Autolla ei pääsisi perille vaan olisi käveltävä 2,5km. Vähän aikaa mietittiin, että jaksaisko sitä. Miettimisen aihetta lisäsi vielä se, että keli oli tukala. Lähes kolmenkymmenen asteen helle ja ilma täysin seis. Reppu täyteen Haparandasta ostettuja limsatölkkejä ja matkaan. Tämä Ametisti-hässäkkä on tosiaan ihan Luoston laskettelukeskuksen vieressä. Tässä vaiheessa voi kaikki sitten sanoa joko ääneen tai mielessään: Luostholle, lysthin pittoon. Helpottiko?



Maisemat matkan varrella olivat komeita. Kauniin karua seutua. Reitti kohti kaivosta oli hiihtoladun pohjaa ja helppokulkuista. 2,5 km ylämäkeen helteessä taas meinasi vetää rimpulakoipiani hapoille. No, se on semmosta.





Mietittiin siinä muutamaan otteeseen, että kannattaakohan kävely ja kapuaminen. Olisiko sittenkin ollut viisaampaa ajella suoraan Tankavaaraan? Muistin, että opastetut kierrokset kaivokselle järkätään aina tasatunnein. Vilkuilin kelloa usein ja lopulta päätimme, ettemme turhaan kiirehtisi, sillä mihinkäs meillä olisi kiire, lomallahan tässä ollaan.
Ylös päästyämme saavuimme pienen kahvilan pihaan. Kävimme ostamassa liput opastettuun esittelykierrokseen sekä parit hiotut ametisti-kivet muistoksi. Koska aikaa oli hyvin, oli hienoa oikaista itseään pitkäkseen pihan notskipaikan laavulla ja ottaa muutenkin ihan relax.


Virkistävä juoma. Energiajuomaa? Kahvia? Jäähilemehua?
Kellon lähestyessä kolmeatoista, menimme portille, yhdessä noin 20-30 muun turistin kanssa odottelemaan opasta. Opasta ei näkynyt, ei kuulunut, no ei vaan, sieltähän se tuli ajallaan ja avasi portin. Lähdimme nousemaan kivikkoa ylös puisia rappusia pitkin. Näkymät olivat huikean hienot.

Mai vamily in lapland.

Ylhäällä tunturissa / vaarassa porukka hajoitettiin kahtia, suomea puhuviin ja ulkomaalaisiin. Rasismia, sanon ma. No enpäs sano. Jännitys kohosi. Tunnelma tiivistyi. Ohjelmaan sisältyvä "virkistävä juoma" odottaisi. Niin odotin minäkin. Menimme oppaan perässä tunturin päällä olevaan kelomökkiin, jossa käteen ojennettiin kuksa, jonka sisällä oli kertakäyttökupillinen.... Hiihtokilpailumehua! Jes. Ai että miten se virkisti. Kuksallisen juotuani olin virkeä, kuin kuukkeli. Olisin voinut lentää ja liitää alas tunturista. Siivet selkään antava Red Bull on aika kevyttä verrattuna aitoon ja oikeaan The Hiihtokilpailumehuun.






Opas kertoi ametistikaivoksen historiasta, itse ametisteista ja kaikesta mielenkiintoisesta. Saimme hipelöidä erilaisia kiviä, joita laitettiin kiertämään yleisön ihmeteltäviksi. En nyt ihan tarkkaan muista kaikkea, mutta kuitenkin. Kaivos on muistaakseni ainut ametistikaivos maailmassa, jonne turistit pääsevät. Veikkaisin, että on myös ainut kaivos maailmassa, josta saa hiihtokilpailumehua.


Noin 15-20min esittelyn jälkeen lähdimme kävelemään kohti kaivosta. Itse kaivois ei ollut sellainen mitä voisi mielikuvissaan ajatella. Kyseessä oli pikemminkin avolouhos, kivinen rinne. Meille annettiin hakut, jotka olivat kylläkin vähän köppääset tuollaiseen hommaan. Kuokka tai pistolapio olisivat ajaneet asian paremmin, mutta kyllä tommosella pikkuhakullakin pärjäsi. Sopimukseen kuului, että jokainen saa viedä mukanaan yhden sellaisen ametistin, joka mahtuu kiinni puristettuun nyrkkiin. Jos löysi enemmän ja halusi viedä ne mukanaan muistoksi tai vaikkapa kaverille, niin niistä piti sitten maksaa joku euro. Diili oli ihan ymmärrettävä ja reilu.

Aikaa kaivamiseen oli varattu 15-20min. Aluksi tuntui, ettei täältä mitään löydy, mutta kun aikansa rymysi, niin jokainen oli löytänyt vähintään yhden ametistin. Silleenkin tuo oli huikeeta touhua, että kaikki oli aitoa, sekä kivet että kaivuu, ei mitään järjestettyä, vaan aidot ametistit olivat odottaneet löytäjäänsä satojatuhansia-miljoonia vuosia.

Retki ametistikaivokselle oli kaikenkaikkiaan erittäin miellyttävä kokemus, jota voin lämpimästi suositella.









Kahvilasta ostettu, hiottu ametisti.
Kaivokselta paluun jälkeen olikin sitten edessä sama 2,5 kilsan matka autolle. Kävely oli huomattavasti helpompaa, sillä matkasimme alamäkeen. Parkkikselle saavuttuamme pakkauduimme taas sitruunaan ja lähdimme ajelemaan kohti Sodankylää ja Tankavaaraa.

Päästelimme menemään läpi pyssykylän keskustan. Muutamia tuttuja paikkoja näkyi, mm. tori ja siellä oleva grilli. Tutuiksi nämä paikat tulivat oltuani aikoinaan 11kk tuolla sotimassa. Alkoi olemaan jo nälkä. Matkaa suunniteltaessa kotona, ajattelimme pitävämme ruokatauot aina P-paikoilla, joissa on pöydät ja tuolit. No siinäpähän ajattelimme, sillä kovin on harvassa semmoset paikat. P-paikkoja kyllä löytyy, mutta pöytiä ei. Joku joskus tiesi kertoa, että ovat ottaneet pöydät pois, kun ne aina rikotaan, tiärä sitte, voi ollakki näin.





Nälkä rupesi olemaan jo niin häjyy, että oli pakko vaan vetää auto jonnekin P-paikalle ja laittaa trangia höpöttämään. Pastaa kermakastikkeella, nuudelikuppia, lämminkuppia jne.








Eihän toi nyt mikään maailman mukavin taukopaikka ollut tosiaankaan, mutta se vaan on välillä semmosta. Pääasia oli se, että saimme mahat täyteen ja pääsimme jatkamaan matkaa.







Loppumatkasta noita poroja alkoikin sitten tulemaan vastaan jatkuvasti. Metässä, ojassa, tienposkessa ja keskellä tietä. Asuntovaunut vatkas puolelta toiselle, kun kuskit jarruttelevat porojen hyppiessä eteen. Saksalainen turistibussi ootteli, että poro sai paskannettua ensin keskelle tietä kaikessa rauhassa ilman kiirettä.


En tiedä miten paljon noita jää vuosittain autojen alle, mutta veikkaan, että paljon. Ajelimme hissuksiin, jonkin verran alle rajoitusten. Ei olisi yhtään kiinnostanut jäädä odottelemaan poliisia, mikäli olisi kopsahtanut. Välimatkat kun ovat pitkät ja poliiseja varmaan yksi partio koko lapin läänissä, niin siinäpä sitten ois ooteltu tunti jos toinenkin.



Tankavaara. Vihdoin ja viimein olimme tankavaarassa. Ametisti-keikasta johtuen kello oli jo noin 17-18. Ilmassa tuoksui kulta. Auto parkkiin ja sisään kahvilaan. Kahvilassa oli hiljaista ja jännä tunnelma. Kävimme jututtamassa paikan isäntää ja kyselimme mahdollisuutta päästä huuhtomaan. Hän sanoi, että ei enään tänään, tulkaa huomenna.

Tuli jotenkin vähän pettynyt olo. Huomenna? Ei kun nyt. Me ollaan ajettu maailman ääriin, eikä sitten edes päästä huuhtomaan. Tälleen siis ajattelin, en sanonut ääneen. Siitä kun sai itsensä kasattua tutkailimme kahvilaa ja jututimme isäntää. Esillä ja myynnissä oli alan varusteita, matkamuistoja, sekä sitä ihan oikeaa lapin kultaa pienissä putkiloissa.

Sovimme, että tulemme seuraavana päivänä uudelleen, heti aamusta ja huuhtoisimme vaikka koko päivän. Tämä oli loppupelissä varmasti oikea ratkaisu, sillä kyllä sitä alkoi itse kukin olemaan jo aika töttöröö. Käytiin vielä kattelemassa paikkoja valmiiksi ja miltä se huuhtomo näytti. Se näytti hyvältä.

Ja taas autoon, mutta se olisi päivän viimeinen matka, matka Hotellille. Olimme varanneet perhehuoneen hotelli Saariselältä. Matkaa Tankavaarasta ei ollut kuin 30 kilsaa. Matka meni nopeasti ja leppoisasti kultakuumeessa poroja väistellen.

Lapin taika. Siitä aina puhutaan ja kuulee juttuja. Vaikka emme olleetkaan missään lapin erämaassa, niin silti tunsin ja koin sen. Vaikka matka oli ollut pitkä jne oli olo levollinen ja rauhaisa. Asiaa on sen verran vaikea yrittää kuvailla, etten viitsi edes yrittää. Sen vaan tuntee.

Yksi hulluin asia mitä kohtasimme matkalla oli puhtaan ja kauniin luonnon sekä turismin kontrasti. Oli jotenkin absurdia, kun ensin ajaa kymmeniä kilsoja ympärillään vain jänkhää, poroja ja hienoja maisemia, niin yhtäkkiä tien vieressä onkin ääs-marketti tai lomakeskus. Kaikkein räikein esimerkki oli se, kun väisteltyämme poroja keskellä ei mitään, saavuimme hotellille jossa oli joku helekutin Angry Birds-Aktivity Park!??! Ei tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Kirjasimme ittemme sisään ja vietiin tavaroita huoneeseen. Taas oli kauhia näläkä. Ei viittinyt nyt sentään ruveta kokkailemaan trangialla hotellihuoneessa, vaan käytiin oikein grillillä mättämässä. Kyllä teki gutaa. Kävästiin vielä shoppailemassa sekatavarakauppa Kuukkelissa, josta ostelimme jotain pientä sekä evästä seuraavalle päivälle, kultapäivälle. Ostin myös yhtä suurimmista herkuista mitä maailmasta löytyy, poron kuivalihaa. Sillä on vaan niin kipee kilohinta, ettei sovin isoa palaa raaski ostaa, se kustantaa ovh noin 100€/kg. Ostin muistaakseni jonkun 15€:n palan, josta sitten vuoleskelin ohuita slaideja hotellihuoneen sängyllä maaten, yöttömässä yössä, kultakuumeessa.


Ps. Osa 3 tulee ehkäpä ens viikonloppuna, jos jaksan kirjotella.
Pss. Kumpiko kuvatyyli on parempi? Silleen, että kuvat ovat pieniä ja limitettynä tekstiin, vai suurina niinkuin ennenkin?