torstai 21. huhtikuuta 2011

Koskikalastusreissu 20.4.

Ulkona lämpöasteita kaikki kaksi. Vettä ja räntää sataa taivaan täydeltä. Mitä tekee Kupariseppä? Seison kosken rannassa, kesäkamppeissa, aurinkolasit päässä ja tärisen horkassa.



Saavuin koskenrantaan ja laitoin siiman päähän luottouistimeni, itse tekemäni Häjyyn. Olen tehnyt vuosien varrella satoja uistia, joista kirjoittelen varmasti jossain välissä lisää.



No jokatapauksessa heittelin hyväksi ottipaikaksi tietämääni kohtaan kosken niskalla. Ai minkä kosken? Enpäs kerrokaan. Sen verran olen oppinut, etten halua kusta omaan nilkkaan. Kalamies on aina kalamies.

Noin viidennen heiton jälkeen, tunsin kuinka joku kävi puraisemassa uistintani muttei tarttunut. Tästä oli hyvä jatkaa. Kylmyys ja vesisade unohtuivat samantien. Pari heittoa lisää ja näin polaroid-lasien ansiosta, että taas uistintani seurattiin, mutta kolmisen metriä ennen rantaa kala päätti pyörähtää takasin.



Vaikka olen kalastellut yli 20 vuotta, enemmän ja vähemmän aktiivisesti, en ole koskaan omistanut polaroideja, enkä myöskään kurahousuja. Vasta viimevuonna ostin ekat sellaiset. Kyllä muuten maailma avautui taas. Nyt on vaikea edes kuvitella olla ilman laseja.

Vielä pari heittoa ja kiinni oli. Se hetki kun kala on kiinni, on sanoinkuvaamattoman hieno. Velat muuttuvat saataviksi ja kaikki maalliset murheet unohtuvat. Mikä siellä on siiman päässä? Taimen, ahven vai salarakkaani: Koskihauki.

Lyhyen ja helpohkon taistelun jälkeen sain papittaa komean taimenen. Mittaa tälle kaunottarelle oli kertynyt 42cm, eli ei siis mikään mörkö, mutta mitallinen, komia perustaimen.



Voi kun tämä taimenen saaminen olisi näin helppoa kesälläkin. Olen tehnyt tänä vuonna neljä lyhehköä reissua ja mukaan on lähtenyt peräti seitsemän mitallista taimenta. Suurimpien ollessa noin 1,5 kiloisia ja 50 senttisiä. Kesällä on kalat osaltani lujassa. Viime kesänä, joka nyt sattui olemaan megaluokan hellekesä seliseli, jäi mittakalani ihan pariin kolmeen yksilöön. Koskihaukia sitten taas riittikin.

Jatkoin kalastusta uistimia vaihdellen, 95 prosenttisesti kuitenkin käytin omatekeleitäni.

Muutaman kerran uistimen perässä tulivat komiat pyörteet ja muutaman kerran tunsin ja näin miten taimenet varovasti haukkasivat, kiinni jäämättä peltiä.

Pommitin toista hyväksi kokemaani kohtaa tunnin verran. Kohta on kuitenkin niin laaja, että sitä oli varaa piiskata kalojen häiriintymättä, näin ainakin oletin. Kylmä tuuli oli vissiin pureutunut aivoihin asti, sillä kokeilin myös heitellä muutaman heiton jigillä ja liitsillä. Jigi jäi tietty pohjaan, mutta liitsiä kävi myös yksi noin 40 senttinen täpläkylki haukkaamassa, jäämättä kiinni.

Onko värillä väliä? En ole koskaan hirveesti uskonut värien merkitykseen, mutta kai sitä on pikkuhiljaa ruvettava uskomaan. Vaihdoin nimittäin seuraavaksi kiinni juuri tällä koskella hyväksi kokemani violetin värisen Häjyy-lusikan. Oliskohan kaksi tai kolme heittoa ja tärähti. Nyt vietiin siimaa jo kunnolla. Vapa taipui ja jarrukin oikein narahteli muutaman kerran. Se onkin sellaista musiikkia korville, ettei paremmasta väliä.

Jouduin oikein väsyttelemään kalaa, ennenkuin sain sen haavittua. Pituutta tälle taimenelle oli kertynyt tasan 50cm mutta oli melko hoikassa kunnossa.



Oli taas ihmisen hyvä olla. Kaksi tuntia ja kaksi komeeta taimenta. Ei ahistanut.

Mietin sitten siinä aikani, notta lähenkö kotiin vai jatkanko kalastusta? Päätin jatkaa. Puhelimella nettipankkiin ja uusi lupa. Ahneus ei kuitenkaan kannattanut. Tai en tiedä voiko tässä nyt puhua ahneudesta, ihan miten vaan. Kiertelin ja pörräsin ympäri koskea uistimia vaihdellen. Pari kertaa kävi taimen seuraamassa kiinni jäämättä ja kerran sain tapella muutaman sekunnin hyvänkokoisen kalan kanssa. Joten tapahtumia riitti.

Tämmönen oli mun avaus blogaus. En olen kerinnyt vielä panostamaan ulkoasuun tai tutkimaan mitä kaikkia ominaisuuksia täältä löytyy. Kerkeehän niitä sitten sadepäivinäkin, nyt paistaa aurinko ja puuhommat kutsuvat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti